Abu-Hannan kirja ei ole perinteinen käsikirja, vaan se on sekalainen pakinan, kritiikin ja omakohtaisten kokemusten risteytys. Tekstin kruunaa keskivertosuomalaista kansainvälisemmästä näkökulmasta kirjoitetut käytännön neuvot miten Suomi voisi kääntää monikulttuurisuuden edukseen toisin kuin kohdella maahanmuuttajia marginaalisena osana yhteiskuntaa, ryhmänä, jolle aniharvoin annetaan mahdollisuus vaikuttaa supisuomalaisiin käytäntöihin ja politiikkaan.
Kirjan henki tuntuu olevan seuraava: Suomen "monikulttuurisuuspolitiikka" on nykymuodossaan tekopyhää ja itseriittoista, se koostuu lähinnä suomenruotsalaisten vähemmistöoikeuksien puolustamisesta, monikulttuurisuusprojekteihinkin arkaillaan nimetä siirtolaistaustaisia suomalaisia johtaviin asemiin.
Abu-Hannan kynä toimii miekkana hänen kertoessaan esimerkin siitä, kuinka Taiteen keskustoimikunnan monikulttuurisuusjaostolle on allokoitu radikaalisti vähemmän varoja (100 000 euroa vuodesta 2009 lähtien) kuin sirkustaiteelle (yli 500 000 euroa vuonna 2011) ja kuinka korkeastikoulutettuja siirtolaistaustaisia suomalaisia syrjitään jopa monikulttuurisuusprojektien työnhaussa, kuinka ahdasmielisyys ja nurkkakuntaisuus vaivaa erityisesti ns. perinteisiä vähemmistöoikeuksien puolustajia: suomenruotsalaisia kulttuuripiirejä, jotka eivät halua jakaa vähemmistön asemaa siirtolaistaustaisten kanssa.
Abu-Hanna kertoo useita käytännön esimerkkejä, jotka tukevat niitä negatiivisia tarinoita joita ulkosuomalaiset ajoittain kuulevat Suomeen paluuta yrittäneiltä toisilta ulkosuomalaisilta. Abu-Hannan teksti kertoo de facto monikulttuurisesta Suomesta, jossa käytännön monikulttuurisuus on kuitenkin lähinnä sanahelinää ja korulauseita ja monikulttuurisuuden syvällisempi ymmärrys olematonta.
Abu-Hannan mielestä tulevaisuudessa Suomella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin järjestää “isojako”, jossa esimerkiksi vähemmistöjen kulttuurityöhon varatut rahat jaetaan kaikkien vähemmistöjen kesken, niin, että ruotsinkieliset saavat vain omaa kokoaan vastaavan määrän varoja, eli joutuvat luopumaan johtavan vähemmistön asemastaan muiden siirtolaistaustausten hyväksi.
Ulkosuomalaista riemastuttaa Abu-Hannan harjoittama Suomen rehellinen, inhorealistinen kritisointi. Abu-Hannan esimerkit kertovat karua totta suomalaisen yhteiskunnan realiteeteista: monikulttuurisuusasioissa ja kansainvälisyydessä ollaan edelleen lapsenkengissä.
Abu-Hanna ei ole kuitenkaan edes tiedostanut sitä, ettei Suomessa ole helppoa kenelläkään joka eroaa tavisten valtavirrasta: myös ulkosuomalaisia ja ulkomailla opiskelleita karsastetaan työnhaussa helposti (ei suinkaan aina) ja senpä vuoksi moni Suomeen palaaminen jää osalle ulkosuomalaisista vain yritykseksi. Jotkut Suomen suomalaiset pitävät kyseenalaisena kaikkea vähänkin erilaista tai ulkomaista, esimerkiksi epäilevät ulkomailla suoritettua akateemista tutkintoa arvottomaksi (tai jopa väärennetyksi) tai ulkomailla opiskelleen henkilön ammattitaitoa heikoksi. Tämä sama mentaliteetti on se, joka pitää siirtolaistaustaiset suomalaiset erillään valtaväestön johtamasta yhteiskunnasta ja jopa sen "monikulttuurisuustyöstä".
Abu-Hannan äänensävy on ajoittain myös hieman liian katkera. Suomi voi muuttua ja varmasti tuleekin muuttumaan, mutta tänä päivänä Suomi on kaikkea muuta kuin inklusiivinen yhteiskunta. Ulkomaalainen tausta herättää Suomessa edelleen kadunmiehen huomion, ulkomaalainen sukunimi kutsuu helposti ihmisiä kyselemään "mistä olet kotoisin?". Monikulttuurisuus ei ole edelleenkään osa supisuomalaista arkea sen psykologisessa merkityksessä. Ihminen täällä saattaa ostaa pizzan kurdimieheltä, lomailla Italiassa ja käydä ostoksilla Lontoossa, mutta onko hänellä ainuttakaan ulkomaalaistaustaista ystävää kotimaassaan? Yleensä ei. Tästä realiteetista Abu-Hanna ei puhu sanaakaan.
Abu-Hannan kirja kärsii myös epäselvästä suomen kielestä ja se kummastuttaa; eikö kustantamo halunnut satsata oikolukuun vai eikö Abu-Hanna osannut sitä vaatia? Kirja kärsii osittain, muttei kauttaaltaan, myös selkeästä jäsentelyn puutteesta, asiasta toiseen hypätään ilman selvää siltaa, omat kokemukset pomppaat sieltä täältä liian yllättäen vastaan ja eri kappaleiden välissä olevat kaaviot ja lomakkeet tuntuvat vähän siltä että kirjoittaja yrittää vääntää asioita lukijalle liian paljon rautalangasta - valistunut lukija ymmärtää vähemmälläkin, kiitos. Abu-Hannan olisi kannattanut pitää kirjan valmistuttua parin viikon tenkkapoo ja käydä teksti kriittisellä silmällä läpi vielä kerran.
Teoksen missio on kuitenkin tärkeä ja ajankohtainen Suomelle, jossa monikulttuurisuusdebaatti on vasta hiljattain, hitaasti alkanut. Tästä on hyvä jatkaa.
Spot on:
”Suomi ja suomalaisuus ovat osa maailmaa, jossa ihmiset puhuvat yleistäen ja stereotypioiden kautta. Me kaikki ajattelemme ja toimimme näin – minäkin. Ja sinä. Kun kuulet kritiikkiä, ymmärrä ettei se kohdistu jokaiseen suomalaiseen. Et ole kaikki suomalaiset, koko Suomen historia tai nykyiset ongelmat, joten asia ei koske sinua henkilökohtaisesti.”
Kolme ja puoli tähteä viidestä.
Kategoriat:
- junalukemista
- herkullisia esimerkkejä
- pistää ajattelemaan
- mutta ilmankin pärjäät
No comments:
Post a Comment