Iranilainen tytär on amerikaniranilaisen naisen kertomus äidinäitinsä elämästä Iranissa ja oman äitinsä muutosta Iranista Yhdysvaltoihin.
Jasminin äidin tarina on mielenkiintoinen, vaikkakin vain yksi lukuisten Iranista kertovien kirjojen joukossa. Muista iranilaisten naisten elämäntarinoista kirja eroaa eniten sen takia, että kirjailijan äidin elämänkulku poikkesi ajan iranilaisnaisista huomattavasti: hän opiskeli ulkomailla ja solmi toisen avioliittonsa saksalaisen, ei suinkaan iranilaisen miehen kanssa.
Kirjailijan äiti Lili on koko elämänsä salannut menneisyytensä, ensimmäisen avioliittonsa, tyttäreltään; vasta saksalaisen isänsä kuoltua Darznik kuulee totuuden äitinsä ensimmäisestä, nuorena tyttönä solmimasta järjestetystä avioliitosta, sadistisen väkivaltaisesta puolisosta, erosta ja lopulta Iraniin, isänsä perheen hoiviin jääneestä sisarpuolestaan.
Kirjan ensimmäinen puolikas on jokseenkin raskasta, synkkää ja hieman liian yksityiskohtaistakin kerrontaa Iranin arjesta 1900-luvulla. Se on toki mielenkiintoista, mutta saattaa väsyttää lukijansa luovuttamaan jo parin ensimmäisen kappaleen aikana. Kirjan puolesta välistä lähtien kerronta ikään kuin kevenee. Ehkäpä syy tähän on siinä, että kirjassa siirrytään myös kirjailijan itsensä tuntemiin maisemiin ja tilanteisiin, eikä liikuta vain hänen äitinsä entisen kotimaan menneisyydessä. Kirja paranee tarinan edettyä ja lopulta se on niin mielenkiintoinen, että ulkosuomalainen toivoi, ettei se olisi loppunut lainkaan.
Darznik valmistui filosofian tohtoriksi Princetonin yliopistosta, yhdestä maailman akateemisesti arvostetuimmista laitoksista. Kirjailijan princetonilaisuus - vahva tarinan kudonta, looginen ja miltei akateeminen jäsentely, taustoittaminen ja poliittisten tapahtumien sopivan kevyt mukaantuonti - tuntuu ja näkyy tekstissä. Vaikka kyseessä on Darznikin esikoisteos, ei ensikertalaisuus heijastu tekstistä läpi muuten kuin ehkä liian synkkänä tunnelmana kirjan alkupuolella ja tasapainon puutteena kun ottaa huomioon sen, kuinka helppolukuinen kirja on sen loppua kohti.
Ulkosuomalainen ei voinut olla ajattelematta, että teoksella on ollut Darznikille terapeuttinen merkitys. Iraniin jäänyt siskopuoli ja tämän erittäin traumaattinen äitisuhde on luonnollisesti mietityttänyt häntäkin ja kirjan työstäminen on varmasti ollut suuri henkinen ponnistus, puhdistava kokemus. Tosin osa tarinasta on vielä kertomatta ja Darznikin omat tunteet pääsevät peliin vasta viime metreillä.
Toivon, ettei Darznik jätä tarinaansa tähän vaan kerää rohkeutensa, matkustaa Iraniin tapaamaan sisartaan ja kirjoittaa kokemuksestaan toisen kirjan.
Kyynel tästä:
"Kun etäisyyttä on liikaa ja lähtöjä liian monta, ei ole enää sijaa paluulle tai ainakaan sellaiselle paluulle, johon voi todella luottaa. Silti rakkaus aina sekoittuu toiseen rakkauteen, kasvaa uudeksi eikä koskaan katoa."
Neljä tähteä viidestä.
Kategoriat:
- Koukuttava
- Itkettää, ei niinkään naurata
- Tämän pitää saada jatkoa
- Toisaalta vain yksi monista hyvin samantyyppisistä tarinoista
Abu-Hannan kirja ei ole perinteinen käsikirja, vaan se on sekalainen pakinan, kritiikin ja omakohtaisten kokemusten risteytys. Tekstin kruunaa keskivertosuomalaista kansainvälisemmästä näkökulmasta kirjoitetut käytännön neuvot miten Suomi voisi kääntää monikulttuurisuuden edukseen toisin kuin kohdella maahanmuuttajia marginaalisena osana yhteiskuntaa, ryhmänä, jolle aniharvoin annetaan mahdollisuus vaikuttaa supisuomalaisiin käytäntöihin ja politiikkaan.
Kirjan henki tuntuu olevan seuraava: Suomen "monikulttuurisuuspolitiikka" on nykymuodossaan tekopyhää ja itseriittoista, se koostuu lähinnä suomenruotsalaisten vähemmistöoikeuksien puolustamisesta, monikulttuurisuusprojekteihinkin arkaillaan nimetä siirtolaistaustaisia suomalaisia johtaviin asemiin.
Abu-Hannan kynä toimii miekkana hänen kertoessaan esimerkin siitä, kuinka Taiteen keskustoimikunnan monikulttuurisuusjaostolle on allokoitu radikaalisti vähemmän varoja (100 000 euroa vuodesta 2009 lähtien) kuin sirkustaiteelle (yli 500 000 euroa vuonna 2011) ja kuinka korkeastikoulutettuja siirtolaistaustaisia suomalaisia syrjitään jopa monikulttuurisuusprojektien työnhaussa, kuinka ahdasmielisyys ja nurkkakuntaisuus vaivaa erityisesti ns. perinteisiä vähemmistöoikeuksien puolustajia: suomenruotsalaisia kulttuuripiirejä, jotka eivät halua jakaa vähemmistön asemaa siirtolaistaustaisten kanssa.
Abu-Hanna kertoo useita käytännön esimerkkejä, jotka tukevat niitä negatiivisia tarinoita joita ulkosuomalaiset ajoittain kuulevat Suomeen paluuta yrittäneiltä toisilta ulkosuomalaisilta. Abu-Hannan teksti kertoo de facto monikulttuurisesta Suomesta, jossa käytännön monikulttuurisuus on kuitenkin lähinnä sanahelinää ja korulauseita ja monikulttuurisuuden syvällisempi ymmärrys olematonta.
Abu-Hannan mielestä tulevaisuudessa Suomella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin järjestää “isojako”, jossa esimerkiksi vähemmistöjen kulttuurityöhon varatut rahat jaetaan kaikkien vähemmistöjen kesken, niin, että ruotsinkieliset saavat vain omaa kokoaan vastaavan määrän varoja, eli joutuvat luopumaan johtavan vähemmistön asemastaan muiden siirtolaistaustausten hyväksi.
Ulkosuomalaista riemastuttaa Abu-Hannan harjoittama Suomen rehellinen, inhorealistinen kritisointi. Abu-Hannan esimerkit kertovat karua totta suomalaisen yhteiskunnan realiteeteista: monikulttuurisuusasioissa ja kansainvälisyydessä ollaan edelleen lapsenkengissä.
Abu-Hanna ei ole kuitenkaan edes tiedostanut sitä, ettei Suomessa ole helppoa kenelläkään joka eroaa tavisten valtavirrasta: myös ulkosuomalaisia ja ulkomailla opiskelleita karsastetaan työnhaussa helposti (ei suinkaan aina) ja senpä vuoksi moni Suomeen palaaminen jää osalle ulkosuomalaisista vain yritykseksi. Jotkut Suomen suomalaiset pitävät kyseenalaisena kaikkea vähänkin erilaista tai ulkomaista, esimerkiksi epäilevät ulkomailla suoritettua akateemista tutkintoa arvottomaksi (tai jopa väärennetyksi) tai ulkomailla opiskelleen henkilön ammattitaitoa heikoksi. Tämä sama mentaliteetti on se, joka pitää siirtolaistaustaiset suomalaiset erillään valtaväestön johtamasta yhteiskunnasta ja jopa sen "monikulttuurisuustyöstä".
Abu-Hannan äänensävy on ajoittain myös hieman liian katkera. Suomi voi muuttua ja varmasti tuleekin muuttumaan, mutta tänä päivänä Suomi on kaikkea muuta kuin inklusiivinen yhteiskunta. Ulkomaalainen tausta herättää Suomessa edelleen kadunmiehen huomion, ulkomaalainen sukunimi kutsuu helposti ihmisiä kyselemään "mistä olet kotoisin?". Monikulttuurisuus ei ole edelleenkään osa supisuomalaista arkea sen psykologisessa merkityksessä. Ihminen täällä saattaa ostaa pizzan kurdimieheltä, lomailla Italiassa ja käydä ostoksilla Lontoossa, mutta onko hänellä ainuttakaan ulkomaalaistaustaista ystävää kotimaassaan? Yleensä ei. Tästä realiteetista Abu-Hanna ei puhu sanaakaan.
Abu-Hannan kirja kärsii myös epäselvästä suomen kielestä ja se kummastuttaa; eikö kustantamo halunnut satsata oikolukuun vai eikö Abu-Hanna osannut sitä vaatia? Kirja kärsii osittain, muttei kauttaaltaan, myös selkeästä jäsentelyn puutteesta, asiasta toiseen hypätään ilman selvää siltaa, omat kokemukset pomppaat sieltä täältä liian yllättäen vastaan ja eri kappaleiden välissä olevat kaaviot ja lomakkeet tuntuvat vähän siltä että kirjoittaja yrittää vääntää asioita lukijalle liian paljon rautalangasta - valistunut lukija ymmärtää vähemmälläkin, kiitos. Abu-Hannan olisi kannattanut pitää kirjan valmistuttua parin viikon tenkkapoo ja käydä teksti kriittisellä silmällä läpi vielä kerran.
Teoksen missio on kuitenkin tärkeä ja ajankohtainen Suomelle, jossa monikulttuurisuusdebaatti on vasta hiljattain, hitaasti alkanut.
Tästä on hyvä jatkaa.
Spot on:
”Suomi ja suomalaisuus ovat osa maailmaa, jossa ihmiset puhuvat yleistäen ja stereotypioiden kautta. Me kaikki ajattelemme ja toimimme näin – minäkin. Ja sinä. Kun kuulet kritiikkiä, ymmärrä ettei se kohdistu jokaiseen suomalaiseen. Et ole kaikki suomalaiset, koko Suomen historia tai nykyiset ongelmat, joten asia ei koske sinua henkilökohtaisesti.”
Kolme ja puoli tähteä viidestä.
Kategoriat:
- junalukemista
- herkullisia esimerkkejä
- pistää ajattelemaan
- mutta ilmankin pärjäät
